Mentävä on - mutta mihin suuntaan?

Tähän saakka valmistuminen on tuntunut hyvin kaukaiselta ja hieman epätodelliseltakin ajatukselta. Oikeastaan sitä ei ole tullut juuri ajatelleeksikaan – miksi pitäisi, siihenhän on sata vuotta aikaa. Nyt kun varsinaista koulua on jäljellä enää muutama hassu päivä ja kesä kurkistelee kainostellen nurkan takana, havahdun kivualiaan nipistyksen lailla todellisuuteen. Siinä ne sata vuotta taas hurahtivat kuin huomaamatta ja nyt maali näkyy jo selkeästi horisontissa. Ihan kohta luokkakaverit karkaavat kukin omille teilleen puurtamaan viimeisiä harjoittelujaan, kurssisuorituksiaan ja opinnäytetöitään. Viimeiset metrit juostaan yksin, ilman tutun ryhmän tukea ja turvaa.

Yksi määränpää on taas pian saavutettu. Mahtava juttu, tietenkin. Mutta miksi päälimmäisinä tunteinani ovat ahdistus, huoli ja häilyvä paniikki? Missä on se riemukas itsevarmuus ja kunnianhimo, jota ammattiin valmistuessa kuuluisi kai tuntea? Olen viittä vaille valmis estenomi, mutta näin loppusuoralla huomaankin häiritsevän usein ajattelevani, ettei minulla ole aavistustakaan mitä tekisin seuraavaksi. Tai on minulla aavistus... Useitakin, muttei selkeää suuntaa ja suunnitelmaa. Voisi kuvitella, että tässä vaiheessa se olisi jo valjennut ja kulkisin unelmatyötäni kohti suorastaan raivokkaalla päättäväisyydellä.

Minua häiritsee suunnattomasti, että nyt kun minun pitäisi olla valmis, rautainen ammattilainen, alankin kyseenalaistaa kaikkea omasta pätevyydestäni aina päätöksentekokykyihini. Miten osaan hakeutua oikeaan työpaikkaan? Olenko sittenkään edes oikealla alalla? Itsekriittisyys on tiettyyn pisteeseen saakka tervettä ja toivottavaakin, mutta jos nämä ajatukset vievät yöuneni, onko kyse jo jostain muusta? Vai onko tämä pieni kriisi vain osa yhden etapin päättymistä, tietynlaista luopumisen tuskaa? Kun tulee hetki levittää siipensä ja lennähtää maailmaan, ei uskallakaan, ja alkaa keksiä syitä miksei vielä tarvitsisi.

Koko opiskelutaipaleen ajan on puhuttu paljon tavoitteiden määrittämisestä. Omia unelmia on pyöritelty, heitetty ilmaan ja napattu taas kiinni. Usein kyllästymiseen saakka. Nyt olen kuitenkin tajunnut, miten tärkeää tällainen ajatustyö on ja haluan pitää sen aktiivisena vastaisuudessakin. Sehän tiedetään, että alitajunta vetää puoleensa juuri niitä asioita, joita siellä työstää. Ihminen näkee sen mitä etsii – oikeat ihmiset, elämänsä tilaisuudet ja osuvimmat työpaikkailmoitukset. Mitä selkeämpi tavoite, mieluiten myös jonkinlaisessa visuaalisessa muodossa, kuten vihkoon tai aarrekarttaan taiteiltuna, sitä voimakkaampi on vetovoima. Kiehtovaa!

Minua hämää se, että haluaisin löytää unelmatyöpaikkani samantien, ensimmäisellä yrittämällä. Hullua, tiedän, mutta hirveän ahdistava ajatus viettää kenties vuosia työssä, jota ei koe omakseen vaan siksi että töitä nyt on vaan tehtävä. Minun pitäisi hyväksyä, että harva löytää lopulliseen paikkaansa heti, mutta myös ymmärtää, että se on toisaalta vaan hyvä asia. Itsensä kehittäminen opiskelun ja erilaisten töiden kautta ei ole koskaan turhaa, vaikka matkalla tulisi hapuiltuakin. Kun kehittää itseään laajasti eri suuntiin, avoimin ja uteliain mielin, oppii tuntemaan itseään yhä paremmin. Se Oma Juttu on paljon helpompi määritellä, kun tietää missä on hyvä, mitkä asiat saavat inspiroitumaan ja mitkä taas eivät.

Epäonnistumiset, virheet ja väärät valinnat kuuluvat myös vääjäämättä matkan tekoon. En tietenkään tarkoita, että pitäisi tieten tahtoen lähteä epäonnistumaan oppiakseen jotain, vaan sitä, ettei epäonnistumisia saisi varoa. Siksipä minunkin pitäisi vaan uskaltaa edetä niiden aavistuksenomaisten unelmieni suhteen ja luottaa siihen, että kaikki mutkat, risteykset ja jopa u-käännökset ovat vain osa prosessia unelman selkeytymisestä lopulta sen oman paikan löytämiseen. 

Minä kuulen, kuiskailevan maailman tuulen,
mutta sanoja erota en
Ei ole tärkeää, mihin suuntaan menen
tärkeämpää on,  että vain etenen

Kaija Koo, Mentävä on

-Aino