Kukaan ryhmästämme ei varmasti syksyllä välttynyt otsikkoni
lainaukselta, jota tuolloin toitotin jokaikisessä fiilisringissä. Aina vaan
sama nurina ”no nyt on vähän tällasta mut KEVÄÄLLÄ sitten”. Niin no, keväthän
on jo verrattain pitkällä, joten tämän kullanhohtoisen ajanjakson pitäisi olla
kovinkin voimissaan. Ideaalitilanteessa kouluhommat etenisivät, kirjoja olisi
luettuna jo vino pino ja projektikin rullaisi kuin vartalohoidoissa tekemäni
hierontaliikkeet. Miksi sitten huomaan odottavani vieläkin sitä kevään moodia
alkavaksi? Miksi jo helmikuussa INCI-projektin päätyttyä oli fiilis, että
voisin mieluusti skipata koko kevään ja hypätä suoraan opparin tekoon ja ah
niin odotettuun valmistumiseen?
Alitajunnassa olen ollut kovinkin
reipas. Mielessä koko työsarka on ollut jatkuvasti. Sitä ei ole päässyt pakoon
nukkumaan mennessä ja ovatpa jotkut paskiaiset tulleet uniinkin piinaamaan
lepoani. Aamulla olen usein päättänyt
että tänään, tänään mä teen ainakin sen
tehtävän. Liian usein iltaisin olen kuitenkin löytänyt itseni samasta
pisteestä; enpä pitänyt omia lupauksiani (taaskaan). Kun olen yrittänyt tehdä
pientä itsetutkiskelua, olen vain kauhuissani ajatellut, että enhän MINÄ voi
olla tällainen!? Vapaamatkustaja, joka tekee hommat vasemmalla kädellä
päivämäärien jo paukkuessa. Minähän olen se, joka on tehnyt aina tunnollisesti kaiken, lukenut huonotkin kirjat kannesta
kanteen ja tehnyt siitä jutun jos toisen. Olen tullut lopputulokseen: Minä,
Sanna Wallenius, olen vähän hukassa.
Jonkinasteinen hukassa olemisen
tunne on varmasti inhimillistäkin tässä vaiheessa. Tosiasia kun on, että kohta
tässä oikeasti valmistutaan, pitää löytää mielekäs työpaikka ja koulutusta
vastaavia tehtäviä. Alkaa siis vihdoin tehdä niitä ”aikuisten” hommia. Mahtaako
kukaan muu ajatella näin? Itse olen kehittänyt aikamoisen stressin aiheesta.
Kohta en ole enää opiskelija, joka tsuibailee koulun ja epämotivoivien osa-aikaisten
töiden välillä ja kaikki tekeminen on tavallaan rentoa. Vakavasti olen toki
työtkin ottanut, mutta toisaalta taas en yhtään. Sama pätee kouluhommiin. Tiedostan
kyllä sen että nyt, nyt on se aika kun tulisi imeä itseensä vielä kaikki mahdollinen
oppi kaikesta tekemisestä, hioa omia taitoja viimeiseen asti ja sinetöidä se
sitten opinnäytetyöhön. Mitä minulle sitten on tapahtunut, kun en ole toiminut
niin kuin salaa toivoisin.
Vasta viime viikolla sen vihdoin
tajusin. Omaatuntoa helpottava vastaus kuuluukin: olen saanut tarpeekseni. Suurin
syy motivaation puutteeseeni on ollut se, että ajatukseni ovat olleen viime
kuukausien ajan hyvin tiiviisti töissä. Työvuorojen määrästä ei tällä kertaa
sovi valittaa. Niitä kun on ollut ensimmäistä kertaa opiskeluaikana sopivasti,
mutta olen hiljattain kokenut tietynlaisen voimakkaan herätyksen. Minun
paikkani ei enää ole W Hyvä Olossa.
Jos jotain opin viime syksynä
lukemastani Pentti Sydänmaanlakan kirjasta Älykäs itsensä johtaminen, tiivistyy
se tähän lainaukseen, “Johtakaa itseänne älykkäästi; kunnioittakaa kehoanne,
kehittäkää mieltänne, jalostakaa tunteitanne, seuratkaa arvojanne ja löytäkää
työnne merkitys.” Näin ollen olen tehnyt suuren päätöksen. Minun aikani on
tullut. Kun tämän päätöksen sain tehtyä, tuntui maailma klisesti kirkastuvan
silmieni edessä. Maailman rehellisin mielipide tulee yleensä omalta äidiltä,
joka minunkin tapauksessani oli kauhuissaan. Eihän töitä voi lopettaa, mitä sinä
sitten teet, mitä mitä mitä!?
Onko siinä sitten mitään mieltä,
että työ vaikuttaa niin paljon tällä hetkellä tärkeimpään eli opiskeluun. Tärkeintä
on, että itse olen varmempi tästä kuin mistään pitkään aikaan. Olen
motivoitunut uudella tavalla loppuvuoteen ja erityisesti siihen tärkeimpään,
oppariin. Olisiko sitten ollut hyvä lopettaa työt jo viime vuoden puolella? En
usko. Olen omasta mielestäni kasvanut henkisesti aika lailla. Olen aina ollut
sitä mieltä, että työnteko opettaa eniten, mutta siinä vaiheessa kun sillä ei
ole enää mitään annettavaa, on hyvä kääntää sivua.
Tässä blogitekstissä ei varsinaisesti
ole päätä eikä häntää. Mikäli luit loppuun huomasit varmaan tekstin olevan
aikamoista tajunnanvirtaa omista fiiliksistäni. Tajusin itse asiassa vasta tätä
kirjoittaessani, että yksi omista osaamistavoitteistani, opettelen elämään
tässä ja nyt, on päässyt toteutumaan; hyvästelin Sitku-Sannan. Olen näemmä
oppinut paremmaksi siinä kuuluisassa itsensä johtamisessa. Ah, mikä fiilis! Ja
koska universumi kuulemma auttaa, uskon tästä kehittyy jotain hyvää. Vähän
tuntuu siltä, että nyt se kulta-aika vihdoin alkaa.
Olen puhunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti