Elinikäisen kehittymisen avaintaidot

Jokainen NKAHOS11 – ryhmäläinen varmasti muistaa hyvinkin elävästi ensimmäisen vuoden hämmennyksen Turun Ammattikorkeakoulussa -meitä ei opetettu lainkaan! Ainakin minä ihmettelin alkuun suuresti, kun meillä ei ollutkaan luentoja päivästä toiseen niin kuin ammattikorkeakoulussa kuuluu olla; ja missä kaikki tylsät tenttikirjat, joista pitää opetella ulkoa ties mitä pieniä yksityiskohtia jotta ansaitsee hyvän kurssiarvosanan? Tällaista emme ole kokeneet juuri lainakaan koko estenomiopintojen aikana. Saimmekin jotain paljon parempaa.

En ollut koskaan kuullutkaan käsitteestä innovaatiopedagogiikka ennen näihin opintoihin ryhtymistä. Nyt, vajaa kolme vuotta myöhemmin tekniikka on tullut hyvinkin tutuksi ja alan ymmärtämään sen antamia mahdollisuuksia ja hyötyjä. Se, että opettajat eivät kaada saavi kaupalla uutta informaatiota meidän niskaamme luennoilla ja oppitunneilla, vaan ”joudumme” itse hakemaan tietoa erilaisten tutkivien tehtävien ja projektien kautta, on huomattavasti järkevämpää ja kestävämpää. Minulla ainakin syvimpään juurtuneet oppimiskokemukset ovat liittyneet johonkin, mitä olen itse saanut aikaan, eikä siihen, mitä joku toinen on minulle paasannut luokan edessä. Niin kuin sitä sanotaan: tekemällä oppii – ja virheistä myös.

Oikeastaan innovaatiopedagogiikan syvin olemus avautui minulle vasta viimeisinä viikkoina luokkamme treeneissä. Mihin tämä erilainen oppimistekniikka oikein loppujen lopuksi tähtää? Siihen, että oppiminen ja kehittyminen eivät loppuisi sillä samalla sekunnilla kun laitamme koulun oven perässämme kiinni tutkintotodistus kädessämme. Siihen, että meihin olisi viimeisien vuosien aikana juurtunut innovaatiopedagogiikan vaatima omatoimisuus ja tiedonjano niin syvälle, että jatkamme sitä itsestään myös opintojen ollessa ohi. Suhteellisen vapaat kädet koota itseä kiinnostava lukuohjelma ja vapaus valita mistä tuottaa pakkopullat ovat ohjanneet meitä vaivihkaa elinikäisen kehittymisen avainten luo. Meihin on jatkuvasti yritetty juurruttaa uusia tapoja, joista emme pääse irti, vaan jatkamme samalla tiellä myös opintojen ollessa menneisyyttä. Innovaatiopedagogiikan vuoksi meidän normaaliin arkeen kuuluu lukea paljon erilaisia kirjoja ja pitää itsemme ajan hermoilla tässä hyvinkin muuttuvassa alassa, meille on myös tavallista purkaa ajatuksiamme ja oivalluksiamme jotenkin konkreettisesti, oli keinona sitten blogiteksti, video tai vaikkapa runo. Tätä meidän arkemme kuuluisi sisältää yhtä automaattisesti kuin vaikkapa syöminen.

Mutta. Sitten tulee tämä kaamea mutta – sana, joka kumoaa kaiken edellä mainitun.. Olen nyt itse ollut reilu pari kuukautta ”omillani”. Olen siis muuttanut opiskelupaikkakunnalta pois, jäljellä enää opinnäytteen tekeminen. Mitä onkaan tapahtunut tässä ajassa? – Suoraan sanottuna ei mitään! Kuinka voinkaan olla näin paikoilleen jämähtänyt. Minä – joka liputan innovaatiopedagogiikan puolesta henkeen ja vereen, ja jonka suurin pelko on ollut opiskeluiden jälkeen kehittymättömyys?!? Löydän itseni vain keksimästä hyviä tekosyitä miksi en tänäänKÄÄN ota kirjaa käteeni tai tutkiskele uusia tuulia netin ihmeellisestä maailmasta. Ihminen on käsittämättömän laiska. Ja äärimmäisen hyvä keksimään tekosyitä! Uskon silti vakaasti siihen, että kun edes tiedostan nämä asiat ja soimaan itseäni saamattomuudesta, niin peli ei ole vielä (ainakaan täysin) menetetty. Ja olen ainakin saanut hyvät valmiudet kehittymiseen oma-aloitteisesti, tiedän mistä aloitan ja mitä teen kun vain saan itseäni niskasta kiinni. 

Olen erittäin tyytyväinen viimeisien vuosien opetukseen (tai sen puuttumiseen). Meille kaikille on annettu kaikista parhaimmat avaimet elinikäiseen kehittymiseen. Jokaisen on vain päätettävä kuinka näitä avaimia hoitaa ja mihin niitä käyttää. Ne ovat kuitenkin sinulle ja minulle annettu, eikä niitä voi kukaan enää ottaa pois.

-Mammu